Kauneuden ja muodon päiväkirjasta pohdintoja ympäristön, arkkitehtuurin ja elokuvan äärellä

Kun hipit kukittivat maailman

  • Kun hipit kukittivat maailman
  • Kun hipit kukittivat maailman
  • Kun hipit kukittivat maailman

Joka kerta, kun ylitän Kulosaaren suunnasta siltaa Sörnäisiin ja katson alas kohoavaan Kalasatamaan, mieleeni muistuvat Alvar Aallon sanat 60-luvulta: ”Nyt meillä arkkitehdeillä on mahdollisuus tehdä perustavaa laatua oleva raskas virhe.”

Aalto tarkoitti sanoillaan koko läntisen maailman sairastumista funktionalistiseen suunnitteluideologiaan toisen maailmansodan jälkeisessä kasvun tilanteessa.

Ylikansallinen oppi levitti 80-luvulle saakka arkkitehtuurin uutta uskontoa, joka perustui enemmän modernin elämänmuodon sosiologisiin kuin kulttuurillisiin näkökohtiin.

Sen mukaisesti aivan samanlainen rakennus voitiin pystyttää mihin tahansa maapallon kolkkaan, riippumatta vallitsevista maisema- ja ilmastotekijöistä, kulttuuriperinteestä ja paikallisesta symboliikasta.

 

(linkki)

www.quadcinema.com / coming soon (traileri)

Uusi, ylikansallinen miljöökulttuuri uskoi täydelliseen oireettomuuteensa.

Se uskoi olevansa lopullinen, yleispätevä olemisenmuoto, jonka jälkeen ihmisillä ei tulisi enää asumisen ongelma – ei Euroopassa, ei Amerikoissa, ei edes Suomessa.

Millä itsepetokseen kyettiin ja vieläpä niin fiksulla tasolla kuin mitä arkkitehdit ja muut ympäristöesteetikot edustavat?

Ainoastaanko sillä, kun iso teollinen raha pakotti uskomaan niin?

Funktionalismin raskain virhe oli se, että se unohti meidän ihmisten olevan erilaisia.

Kun rakennuskannat yhdenmukaistettiin eri maissa, maisemalliset arvot ja identiteetit

sivuuttaen, ihmiset pakotettiin uskomaan yhdenmukaisiin elämisen tarpeisiin. Ja sen seurauksena yksilöllisyys alkoi mennä, kun enää ei voitu edes asua yksilöllisesti.

Miljöösuunnittelun uuden kukkaishymnin tahdissa kasvettiin 60-luvulta 80-luvulle eri maissa. Ja sen aikaisten sukupolvien koko visuaalinen mieli, tajunta ja tietoisuus rakentuivat osin sille järkytykselle.

Muistan kauhun, mitä tunsin interrailatessani Euroopan uusmiljöiden halki 70-luvulla.

Aloin uskoa, että arkkitehtuurissa on jotakin perusteellisen mätää, kun se alistuu kylmälle elementtikielelle ja persoonattomalle rakentamiselle.

Le Corbusierin sanoista ”Käyräviivainen katu on aasin tie – ihmisen tie on viivasuora” alkufilosofiaansa ottaneen uuden hurmiouskon seurausta oli muun muassa se, että katerpillarin urasta tuli urbaanirakentamisen lähtökohta.

Sitä arvostaen koko arkkitehtoninen ja teollinen maailma alkoi aivan tosissaan kutsua syntyvää täydellistä rumuutta Kauneudeksi.

(linkki)

www.youtube.com – Theo’s House – Reasons of Clara (final song)

En väitä, että nousevasta Kalasatamasta tulee lähimenneisyyden kaltaista.

Yhden odottamattoman sykäyksen pysähdys työmaan äärellä kuitenkin antoi pari vuotta sitten: Tarpeen pohtia, millä tavalla kauneuden kokeminen vaikuttaisi rumuutta määrätietoisesti tehtailleeseen arkkitehtiin?

Syntyi ajatus Theon talo -elokuvasta, jonka kertomuksessa H-P Björkmanin esittämä suomalainen arkkitehti Theodoori Kaski joutuu uusbarokkisen linnan kauneudessa, entisessä Itä-Saksassa, tunnustamaan kaikki syntinsä, jotta pääsee olemaan vielä kerran arkkitehti itselleen – suunnittelemaan unelmiensa taloa loppuelämän kodikseen.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän lueskelija kuva
Teuvo Valkonen

Etukäteis kiitokset Raxille elokuvastasi!
On suorastaan pakko mennä katsomaan.
Olenhan arkkitehti Theodoorin kaima. Ja hänen lisäkseen ollut osaltani vaikuttamassa kuvaamasi betonielementtifunkkis arkkitehtuurin aikaansaannoksia.
Anteeksi pyynnöt kaimani ja minun puolesta.
Olin nimittäin 60- 70-luvuilla täällä pääkaupunkiseudulla Hakan palkkalistoilla m.m. elementtiasennusryhmässä. Tehtäväni oli alamiehenä vastaanottaa rekkojen tuomia elementtejä. Järjestellä ja lähettää asentajille oikeat elementit. Niistä sitten koottiin kuin korttitaloja.

Muistan kuinka joissain palavereissa kerrottiin tulevaisuudessa homman muuttuvan niin, että huoneet kootaan jossain tehtaalla valmiiksi ja roudataan työmaalle. Jossa torninostureiden tilalla on isot pukkinosturit. Niiden alla sitten talo koottaisiin huone kerrallaan.

Kuulemma idea oli lähtöisin DDR:stä. Meille kerrottiin, että se oli elementtirakentamisen maana pioneeri ja maailman suurimpia ja olisi kerrostalorakentamisen maailman laajuista tulevaisuutta.

Tosin kyllähän noita korttitaloja näyttää nousevan vieläkin.
Kattelin tuossa taannoin Vantaalla Leinelän rakentamista menneitä muistellen.
Kaiken kaikkiaan korpilähiö korttitaloineen. Sillä erotuksella, että värejä käytetään enemmän nykyistä arkkitehtoonista kulttuuria "korostamaan".
Iso Raha puhuu näköjään edelleen elementtirakentamisen muodossa.

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno

Hienoa, että mainitsit Aallon! Hän lienee henkilö, joka on yksin tehnyt enemmän tuon virheen toteuttamiseksi, uin muut yhteensä. Tarvitsee vain katsella hänen tulitikkuaskejaan, joita on suojeltu ympäri Suomea. Kamalaa jälkeä!

Ja nyt esim. Turussa ollaan hävittämässä loppuakin vanhasta puutaloksekustasta, kun samalla säilötään Allon piirtämä Turun Sanomien funkistalo, joka funkiksen perusideologian mukaan nimenomaan pitäisi purkaa, koska talossa ei enää ole sen enempää TS:n toimitusta kuin painoakaan.

Tikkuaski jää, puupitsi katoaa.

Että se siitä "suomalaisesta kulttuurista"!